Kasvattaja-Sonjan esittely
olen jäsenenä seuraavissa
Suomen Kennelliitto
(www.kennelliitto.fi)
SUKOKA – Suomen Koirankasvattajat ry.
(www.sukoka.fi)
Lappalaiskoirat ry.
(www.lappalaiskoirat.fi)
Hakunilan seudun koiraharrastajat HSKH ry.
(www.hskh.net)
Olen Sonja Lehtovirta, kolmekymppinen koiraharrastaja Helsingistä, ja löydyn Matkatien-kennelnimen takaa. Asun perheeni kanssa omakotitalossa metsän rauhassa, niin että koirillamme on tilaa temmeltää myös vapaana – koirille onkin aidattuna isohko alue tontiltamme, jossa ne saavat viettää paljon aikaa päivästä halutessaan. Meillä koirat tottuvat lapsiperheen ääniin sekä vilskeeseen heti pienistä pennuista lähtien, koska koirien lisäksi perheeseen kuuluu aviomies sekä kaksi poikaamme.
Olen ollut koiratyttö koko ikäni. Muistan lainanneeni kaiken näköisiä koirakirjoja kirjastosta jo ennen kuin opin edes lukemaan. Jo tuolloin muistan tykänneeni pörröisistä, pystykorvaisista koirista. Haave omasta suomenlapinkoirasta kyti siis jo kauan ennen ensimmäistä lapinkoiraa. Lapinporokoirista kiinnostuin vasta myöhemmin. Myös ajatus koirien kasvattamisesta heräsi jo teini-iässä, paljon ennen kuin ensimmäinen suomenlapinkoira pentueeni vuonna 2020 syntyi. Kilpailin iän vielä salliessa muutamia kertoja junior handlerissä, nuorille järjestettävässä koirien esittämis kilpailussa erilaisten koirien kanssa – tärkeimpiä kilpakavereita kuitenkin olivat omat koirat, lapinkoira Soma sekä shetlanninlammaskoira Nalle.
Suoritin kasvattajan peruskurssin keväällä 2012, ja saman vuoden lopussa minulle myönnettiin kennelnimi Matkatien. Jo tuolloin minulle oli selvää, että tulen joku päivä kasvattamaan nimenomaan suomenlapinkoiria. Näiden lisäksi olen suorittanut myös junior handler -tuomarin pätevyyden, Suomen Kennelliiton kehäsihteerin peruskurssin (muutama harjoittelu puuttuu vielä ennen pätevöitymistä) sekä koetoimitsijan peruskurssin (ajatuksena suorittaa pätevyydet toimia koetoimitsijana ainakin rally-tokossa sekä luonnetesteissä). Toimin myös lappalaiskoirien, eli lapinporokoiran, ruotsinlapinkoiran sekä suomenlapinkoiran, rotujärjestön Lappalaiskoirat ry:n Pääkaupunkiseudun lappalaisten (eli Uudenmaan alaosaston) toisena yhteyshenkilönä.
Elämäni koirat
Ensimmäinen koira saapui perheeseeni, tarkemmin ottaen isälleni vasta 2000-luvun alkupuolella, kun parivuotias shetlanninlammaskoira Nalle (Marian Yökyöpeli) saapui kodinvaihtajana hänelle. Nallen kanssa sain tutustua koirien ja koiraharrastusten ihmeelliseen maailmaan pienen pintaraapaisun verran. Nalle opetti pienelle innokkaalle koiratytölle paljon, ja muistelenkin edelleen lämmöllä yhteisiä hetkiä Nallen kanssa. Nalle toimi itselleni pääasiassa viikonloppukoirana suurimman osan elämästään, jonka se meidän kanssaan eli, kunnes teini-iässä muutin pysyvästi asumaan isäni perheen luokse, jonka jälkeen sainkin viettää päivittäin aikaa tämän ihanan koirapersoonan kanssa.
Myös äitini luokse saapui koira vuonna 2004, kun perheeseen saapui hovawart Jere (Yesteryear’s Capo di Capo). Jeren kanssa kokeilin ensimmäisen kerran koiranäyttelyiden rotukehiä sekä myös ohjattuja arkitottelevaisuuskoulutuksia.
Ensimmäinen suomenlapinkoira saapui minulle vuonna 2006, kun Soma (JV-07 Jäkäläkummun Onpa Soma) saapui minulle sijoitukseen kennel Taikavirran Isabella Fagerströmiltä. Soma oli oma haaveiden täyttymys minulle, joka oli kerennyt omasta lapinkoirasta pienestä pitäen jo haaveilla. Soma oli myös ensimmäinen ihan oma koirani, jonka kouluttamisesta pääasiassa vastasin itse.
Soman kanssa kokeilinkin monenlaista, kävimme näyttelyissä, kilpailimme junior handlerissä (parhaimpana tuloksenamme vuoden 2009 Jyväskylän lappalaiskoirien erikoisnäyttelyn BIS1-junior handler) sekä treenasimme myös tottelevaisuuskoulutusta, eli tokoa – kävimme kokeilemassa myös kilpailemista yhden epävirallisen tokokilpailun verran.
Soma ei ollut miellyttämishaluisin lapinkoira etenkään nuoressa murrosiässä, mutta opetti minulle paljon, koska koirana se peilasi minulle paljon minun itseni tekemiä virheitä koulutuksessa. Näin jälkiviisaana on hyvä sanoa, että olisin voinut varmasti montakin asiaa tehdä toisin tai kouluttaa helpommankin kautta. Soma oli kuitenkin minulle tärkeä kumppani, jonka kanssa kerkesin sen elämän aikana kokemaan monta asiaa yhdessä. Soma oli itselleni myös tärkeä tuki ja turva teini-iän myllerryksissä.
Vuonna 2012 tahdoin kokeilla elämää pienen koiran kanssa (Nallekin kun oli sheltiksi ylikorkea, noin 40–44 cm, eli suomenlapinkoiran kokoinen), ja meille saapui lancashirenkarjakoiranarttu Kiva (Coppercoat’s Sweetypie Heel). Kivan kanssa elämä ei koskaan ollut järin helppoa – se pelkäsi vieraita (etenkin isoja) koiria, miehiä ja milloin mitäkin. Vaikkei elämä Kivan kanssa ehkä ollut helpointa, olisi se äärettömän opettavaista.
Toinen suomenlapinkoira saapui meille vuonna 2016, kun Ruska (Rintantintan Bunahilkka) saapui. Ruska oli luonteeltaan hyvin erilainen kuin Soma. Ruska ei tiedä parempaa kuin ihmisen kanssa työskentely. Sen kanssa tekeminen onkin ollut antoisaa, ja pidän sen energisestä elämän asenteesta, vaikka se välillä vähän aiheuttaakin hiusten haromista.
Naava (Vanilla’s honey Unbelievable) saapui perheeseemme kesällä 2018. Tuolloin lähdin etsimään itselleni lapinkoiraa, jonka suvusta löytyisi samoja koiria kuin edesmenneeltä Somalta. Naava on ollut tähän asti ehdottomasti helpoin koiristani, vaikka en tiedä, voiko koiraa varsinaisesti kuvailla helpoksi. Naavan kanssa eläminen on kuitenkin helppoa, kun sen kanssa voi mennä mihin vain tietäen, että se suhtautuu kaikkeen omalla rauhallisella tavallaan. Naavan kanssa olen muutamia kertoja kisannut myös rally-tokossa – tällä hetkellä Naavan nimen edessä koristelee koulutustunnus RTK1 ja sillä olisi kilpailuoikeus avoimeenluokkaan.
Vuonna 2020 syntyi viimein kauan haaveilemani ensimmäinen pentue. Tuosta pentueesta meille jäi kotiin kasvamaan Ruskan tytär Myssy (Matkatien Ajatusmyssy). Myssy on iloinen, ihmisiä rakastava sylihauva. Myssy kiipeää ihmisen kuin ihmisen kaveriksi sohvalle, ihan syliinkin asti, jos sillä on vain mahdollisuus saada rapsutuksia. Tästä huolimatta pidän Myssyn luonteesta: se on samaan aikaan hellyyden kipeä mutta omaa kuitenkin kivan moottorin yhdessä työskentelyyn. Se on emänsä tapaan aina valmiina työskentelemään yhdessä. Haaveet Ruskan ja Myssyn suvun jatkamisesta kuitenkin kariutuivat, kun Myssy tutkittiin keväällä 2022 luustonsa puolesta harmillisin tuloksin.
Haave omasta lapinporokoirasta heräsi jo monta vuotta ennen Riimiä (Pihlajamäen X-triimi). Lapinporokoirissa minua kuitenkin kiinnosti niiden peruskoiran kaunis ulkonäkö sekä monipuolinen luonne. Riimistä toivon itselleni kaveria harrastuskentille, mutta ennen kaikkea kaveria matkalla porokoirien maailmaan.
